Minä olen

              Kleopatra

              sudenkorento

              tuuli ja meri

Minä olen

            Lohikäärme

            auringonkukka

             rakastaja ja rakastettu

Minä olen

            Majakka

            suolaista vettä

            ohdake ja satakieli

Minä olen

           hiljaisuus

           kuuntelija

           minä puhun eiliselle ja kuuntelen huomista

 

 

 

Tänään totean äänen sen, mitä olen pelännyt, minkä olen halunnut sulkea pois vaikka olen jo pitkään tiennyt ja mitä en olisi halunnut taas tapahtuvan.

Minä en koe enää olevani osa entistä kaveri porukkaani.

Jos tunnin matkan aikana kotikaupunkini ja opiskelupaikkakuntani välillä saan enemmän ihmiseltä, jonka kyydissä kuljen ja jonka olen oppinut tuntemaan tarkemmin vasta muutama hassun viikon aikana, kuin  kavereiltani olen saanut pitkään aikaan, missä on vika?!

OK - minussa on se vika, että olen aina eri mieltä asioista, sanon mielipiteeni ja uskallan olla erilainen, niin monella tasolla, että vain todella läheisimmät ihmiset tietävät. Lisäksi minä olen muuttunut, minä olen kasvanut tänä vuonna ihmisenä niin paljon, että en ole itsekään sitä tajunnut. Ja näistä tapahtumista seurausta on se, että tunnen jääneeni kaveriporukkani ulkopuolelle. Voiko siitä "syyttää" ystäviäni, joilta saan kuulla olevani huono ihminen, kun aikani ja mielenkiintoni ei riitä joka hiivatin kissan ristiäisiin(?)

Olen pettynyt siihen, miten asiat ovat menneet, mutta syytä on kaiketi kaikissa. En kestä tapaa, jolla yhteisissä illan istujaisissa mietitään porukalla, mikä ekana, tokana ja kolmantena lähteneellä on hätänä, kun he jo niin aikaisessa vaiheessa poistuvat, tai onko ihmisten elämän valinnat todella aitoja. Näin tapahtuu, olen ollut itse paikalla ja ihmetellyt, mutta jotain on kai tapahtunut, kun tämä tuntuu väärältä tavalta toimia - onko tämä todella todellista ystävyyttä...? Mietinkin nyt, että miksei syytä toisten hiljaisuuteen, poissaolevuuteen ym. kysytä suoraan...?

Viimeisimmissä illanistujaisissa istuin illan hiljaa. Voin sanasta sanaan sanoa mitä sanoin koko kolmen tunnin aikana, jonka olin paikalla. Voin vannoa, että lähdettyäni paikalle jääneiden kesken on mietitty outouttani ja sitä, mikä ihme minua taas on vaivannut. Tässä on vastaus: minua vaivasi epäaitous, vaivautuneisuus, kaksinaamaisuus ja turhautuminen (nämä siis tunnetiloja, joita illan aikana näin paikalla olleiden kesken), jota koin jo ennen paikalle saapumistani, kun samaisen päivän aamuna vastauksena soittooni sain vain tympääntyneitä vastauksia, lähettämääni tekstiviestiin ei vastattu, eikä minulle puhuttu koko iltana (paitsi suklaasta, jota oli tarjolla, Hectorista, joka liittyi suomirockia triviaan, sekä siitä miten minulla on mennyt. (Vastauksena viimeisimpään "ei kurjuutta kummempaa...). Tässä kohtaa olen varma, että lukijan ajatuksen juoksuun liittyy seuraavat ajatukset: "oisit voinu itekkin sanoo jotain. Miks et oo sanonu mitään aiemmin? Miks kukaan muu ei tunne samalla tavalla? Ihteeshän sua on saanu houkutella joka paikkaa. Ei kukaan muu oo tuntenu samalla tavalla."

Ja kaikki edellä mainittu pitää täysin paikkansa. Miksi en sitten sanonut mitään, miksi en osallistunut keskusteluun... noh yksinkertaista. Elämä on valintoja ja minä tein omani. Ja näistä valinnoista on ilmeisesti seurausta se, että en enää koe olevani tervetullut, saan osakseni vain syrjintä, kysymyksiä, joiden vastaus ei kiinnosta, sekä vittuilua, joka liittyy kaikkeen tekemääni ja siihen miten suhtaudun asioihin. Loistava esimerkki on se, että haluan olla myös vanhempieni ja siskoni kanssa, kun käyn kotona viikonloppuisin. Kaverini ovat antaneet ymmärtää, että olen liian kiintynty vanhempiini, olen heidän talutushihnassaan, enkä tee omia valintojani. Ehkä näin on - en vain itse koe sitä niin. Todellisuus on kuitenkin se, että ne minulla on hyvät välit vanhempieni kanssa. Olen heidän kanssaan samassa rytmissä ja se näkyy ja kaus. Joten en vio ymmärtää sitä, mikä siinä on niin ihmeellistä, jos haluan puhua ja olla niiden ihmisten lähellä, jotka ymmärtävät minua ja arvostavat minua sellaisena kuin olen, ilman jotain ihmeen analysointia.

Tällä puheella saan aikaan paljon katkeria tunteita ja vihaisia viestejä perääni tai täydellisen hijaisuuden, mutta sehän vain todistaa, että puheessani on jotain perää. Kukaan, joka ei välitä, ei suutu. Vain, jos välittää asioista, niiden muutoksista suuttuu tai pahastuu tai niihin ottaa muuten kantaa. Välinpitämättömälle on aivan sama ja hän jatkaa niin kuin ennenkin.

Minä en jatka samalla tavalla, koska minä välitän, mutta ei yksi pisara tee vesisadetta.

Vihaan siis rakastamista. Karua sinänsä, eihän elämää ole ilman rakkautta, ja rakkaus on vain elämää varten. Siinäpä se. Niin turhauttavaa istua, olettaa rakastavansa ihmistä, jolle ei ole puhunut miltei kahdeksaan vuoteen!!! SÄÄLITTÄVÄÄ!!! Voiko joku pistää paremmaksi?!

Joo-o kaikki alkoi taas kavereiden kanssa vietetystä baari illasta, voin puolustautua sillä, että kolme drinkkiä kuudessa tunnissa ei takaa aistiharhoja, mielenvikaisuutta, tiedostamattomuutta taikka harkintakyvyttömyyttä, joten ajatukseni perustuu siis miltei selvinpäin tehtyihin visuaalisiin havaintoihin, sillä eihän baarissa kuule mitään, kun istua pöjöttää kajarin alla, joka kirkuu korvaan Britneyn Gimme more, gimme - gimme more... Totisesti, olisin halunnut huutaa samaa lausetta, kun jälleen kerran kohtasin sen erään, joka viimeisen kolmentoista vuoden aikana on vienyt jalat altani ainakin kahdeksan kertaa täysin platonisin, yksipuolisin seurauksin. SÄÄLITTÄVÄMPÄÄ!!!!!

Mikäpäs siinä... Istun nyt kyseisestä herrasta ainakin 100 kilometrin päässä, aivan kirjaimellisesti, sillä opiskelupaikkakunta kutsui jälleen maanantaina. Suoraan sanottuna, ei oikein jaksa sosiaalipolittiikan kirjatentti paljon kiinnostaa, kun tämä herra "aina jalat alta, suuret unelmat, vaalean punaiset pilvilinnat ja ties mitä" pyyhälsi maailmaani kuin tuosta noin vaan. Tietäneekö itsekkään, mitä saa aikaan tyttöparassa, eli minussa, pelkällä näyttäytymisellään?!

Muutamia katseita illan aikana vaihdettiin... niin kuin aina kohdatessamme... joten mitä ihmeellistä tässä nyt olisi?! Muuta kuin se, että olin tällä kertaa itsevarmempi, kohtuullisen näköinen (kiitos sisareni hiusten laittotaitojen <3) ja varsin tietoinen siitä, mitä seuraavana aamuna tulisin ajattelemaan. Tällä kertaa se eräs toinen, joka on piinannut minua unissani liki puoli vuotta, ei ole hiipinyt uniini saati ajatuksiini, ennen kuin nyt, kun huomasin ajatuksen hänestä kaikonneen.

Innolla ja vähemmän innolla jään odottamaan kesää, jolloin minulla on  kohtuulliset mahdollisuudet törmätä häneen useammin... onko siis tulossa unelmien kesä, vai taas yksi unelmiin haaskattu sateinen ajanjakso. Muutos olisi paikallaan... haaveilu alkaa nimittäin maistua puulta ja vähän muultakin näin 20 suurenmoisen haaveilu vuoden jälkeen.

Terveisin: Angel in the wind

 

 

 

En ole mitään, mutta olen kaikkea.

Olen kaunis ja rohkea, sillä sieluni laulaa.

Olen onnellinen, vaikka aina ei sallittaisikaan,

olen ystävä, olen vihollinen,

olen tuuli, joka merellä pauhaa.

Olen autiotalo ja hautausmaa,

olen kukkiva puu ja luminen vuori.

ja sydämessäni on kotisi, sillä sinne sä sen teit.

Olen ja hengitän. Olen sinua varten ja siksi siis täällä.

 

On kaiketi aika paljastaa teille, hyvät lukijani, suuri tai oikeastaan aika pieni harrastukseni. Rakennan itselleni nimittäin nukkekotia. 1/12 mittasuhteutettu taloni on vielä alkutekijöissään, mutta valmistumassa kovaa vauhtia, sillä hiihtolomalla kokosin talon viimeinkin isäni avustuksella. Talo on nelikerroksinen ja siinä on 12 huonetta. Aion sisustaa talon kustavilaiseen tyyliin, joten tapetointia ja lattioiden petsaamista riittää. Haaveilen kiilltävän valkoisista lankkulattioista, mutta ainakin tällä hetkellä vaikuttaisi, että tämä talo saa pähkinäiseksi petsatut tummat lattiat.

Talossa, jolle en ole vielä keksinyt nimeä, tulee asumaan lapsuuden leikeistäni tutut Shelly-nuket. Ihan jos totta puhutaan, niin lapsuudessani minulla oli kaksi Shelly- nukkea, joten kolme muuta olen astanut hiljattain. Uusimman asukin hankin viime viikolla, ja kyseinen punahiuksinen kaunotar sai välittömästi nimekseen Rose. Jos minua yhtään tuntee ei ole vaikea arvata kehen kyseinen neiti on samaistunut!

Talossa tulee siis asumaan Rose, joka on siis yhden lempi elokuvani tähti - kyseessähän on siis tietenkin Titanic, jossa Rose rakastuu Jack nimiseen kulkuriin. Kiellettyä rakkautta ja elämän julmuutta siis. Rose todennäköisesti perustaa kartanon alakertaan hepene kaupan hattuineen ja korseteineen.

Kartanossa asustaa myös Jo, tarkemmin sanottuna Josephine. Tämä neitokainen on nimetty Pikku naisia - kirjan Jo`n mukaan. Jotenkin näen itseni kysesisessä hahmossa, joka etsii itseään, elämän intohimoaan ja suurta rakkauttaan ja lopulta onnistuu löytämään etsimänsä. Toivottavasti olen itse yhtä onnekas. 

Kolmas neiti on Elisabeth. Hän on saanut nimensä Pirates of The Caribean elokuvan Elisabeth Shwanin mukaan. Rajojen rikkoja ja oman tiensä kulkija. Hänkin liikkeellä rakkauden voimalla. Ihailen hahmon suurta rohkeutta ottaa ne askeleet, joita moni ei ottaisi. Ripaus kyseisenlaista rohkeutta tekisi elämästä jännittävämpää ja kotihiirenkin elämä näyttyisi muutenkin kuin olohuoneen ikkunasta katsottuna tai elokuvien kautta elettynä elämänä :)

Kartanon neljäs asukki on Marianne. Jane Austenin  - Järki ja Tunteet romaanin Marianne tietenkin! Unelmoija, joka huomaan karvaan pettymyksen jälkeen katselleensa suurta rakkauttaan jo jonkin aikaa. Neiti on ehkä hieman turhamainen ja hyvä uskoinen, mutta juuri siksi hän kuuluu niihin fiktiivisiin hahmoihin joita ihailen. Kaikki hahmot, jotka ovat antaneet nimensä nukkekotini asukkaille ovat hahmoja, joihin voin jollain tavalla samaistua. En ehkä suoranaisesti, mutta heissä on piirteitä, joita voin tunnistaa itsessäni tai joita toivoisin itsestäni löytyvän.

Täytyyhän kartanossa olla herra seuraakin neideillä ja tätä tehtävää ajaa William. Voitte uskoa, että hänelle oli vaikea keksiä nimeä. Yksi vaihtoehto oli Mr. Darcy, mutta jotenkin Jane Austenin Ylpeydestä ja Ennakkoluulosta tuttu Darcy olisi ollut neitien seurassa vähän turhan pliisu. Sitten olisihan nuori herra voinut olla nimeltään George - ei enempää eikä vähempää kuin J.K Rowlinging Harry Pottereista tuttu George Weasley ja saattaahan olla, että mielikuvitukseni sekoitti mukaan hieman Greyn Anatomian George O´Malley:a. Tässä sekoituksessa nuori herra olisi vaikuttanut pelurilta, joka hyvää tarkoittavine elkeineen olisi liehitellyt talon neidit pikkusormensa ympärille. Tästä voi jo huomata miten vakava asia nimen antaminen voi olla!

Joka tapauksessa nuori herra on nimeltään William. Jälleen kerran Pirates of The Carribeanin hahmon mukaan nimetty asukki. Williamilla tarkoitan tietenkin William Turneria. Jos olette nähneet POC trilogia ei varmaankaan tarvitse miettiä, miksi valitsin juuri hänet. Jalot aikeet, hieman nokkeluutta, arvaamatonta charmia ja lisänä vielä oikein ajoitettua häijyyttä ja ikuisen rakkauden paloa yhtä naista kohtaan - tämä yhdistelmä saa kenen tahansa polvet tutisemaan. Saa nähdä saavatko Elisabeth ja William toisensa tälläkin kertaa... se jää nähtäväksi. Ehkä nimeän kartanonkin Pirates of The Caribeanin mukaan Villa Black Pearl:iksi, mikä ei taas ole järin vakuuttava idea!

Jotain parempaa olisi keksittävä. Ehkä joskus saan laitettua joitain kuvia tekeleistäni. Neitien mekot olisivat ainakin kuvan arvoisia!