Tänään totean äänen sen, mitä olen pelännyt, minkä olen halunnut sulkea pois vaikka olen jo pitkään tiennyt ja mitä en olisi halunnut taas tapahtuvan.

Minä en koe enää olevani osa entistä kaveri porukkaani.

Jos tunnin matkan aikana kotikaupunkini ja opiskelupaikkakuntani välillä saan enemmän ihmiseltä, jonka kyydissä kuljen ja jonka olen oppinut tuntemaan tarkemmin vasta muutama hassun viikon aikana, kuin  kavereiltani olen saanut pitkään aikaan, missä on vika?!

OK - minussa on se vika, että olen aina eri mieltä asioista, sanon mielipiteeni ja uskallan olla erilainen, niin monella tasolla, että vain todella läheisimmät ihmiset tietävät. Lisäksi minä olen muuttunut, minä olen kasvanut tänä vuonna ihmisenä niin paljon, että en ole itsekään sitä tajunnut. Ja näistä tapahtumista seurausta on se, että tunnen jääneeni kaveriporukkani ulkopuolelle. Voiko siitä "syyttää" ystäviäni, joilta saan kuulla olevani huono ihminen, kun aikani ja mielenkiintoni ei riitä joka hiivatin kissan ristiäisiin(?)

Olen pettynyt siihen, miten asiat ovat menneet, mutta syytä on kaiketi kaikissa. En kestä tapaa, jolla yhteisissä illan istujaisissa mietitään porukalla, mikä ekana, tokana ja kolmantena lähteneellä on hätänä, kun he jo niin aikaisessa vaiheessa poistuvat, tai onko ihmisten elämän valinnat todella aitoja. Näin tapahtuu, olen ollut itse paikalla ja ihmetellyt, mutta jotain on kai tapahtunut, kun tämä tuntuu väärältä tavalta toimia - onko tämä todella todellista ystävyyttä...? Mietinkin nyt, että miksei syytä toisten hiljaisuuteen, poissaolevuuteen ym. kysytä suoraan...?

Viimeisimmissä illanistujaisissa istuin illan hiljaa. Voin sanasta sanaan sanoa mitä sanoin koko kolmen tunnin aikana, jonka olin paikalla. Voin vannoa, että lähdettyäni paikalle jääneiden kesken on mietitty outouttani ja sitä, mikä ihme minua taas on vaivannut. Tässä on vastaus: minua vaivasi epäaitous, vaivautuneisuus, kaksinaamaisuus ja turhautuminen (nämä siis tunnetiloja, joita illan aikana näin paikalla olleiden kesken), jota koin jo ennen paikalle saapumistani, kun samaisen päivän aamuna vastauksena soittooni sain vain tympääntyneitä vastauksia, lähettämääni tekstiviestiin ei vastattu, eikä minulle puhuttu koko iltana (paitsi suklaasta, jota oli tarjolla, Hectorista, joka liittyi suomirockia triviaan, sekä siitä miten minulla on mennyt. (Vastauksena viimeisimpään "ei kurjuutta kummempaa...). Tässä kohtaa olen varma, että lukijan ajatuksen juoksuun liittyy seuraavat ajatukset: "oisit voinu itekkin sanoo jotain. Miks et oo sanonu mitään aiemmin? Miks kukaan muu ei tunne samalla tavalla? Ihteeshän sua on saanu houkutella joka paikkaa. Ei kukaan muu oo tuntenu samalla tavalla."

Ja kaikki edellä mainittu pitää täysin paikkansa. Miksi en sitten sanonut mitään, miksi en osallistunut keskusteluun... noh yksinkertaista. Elämä on valintoja ja minä tein omani. Ja näistä valinnoista on ilmeisesti seurausta se, että en enää koe olevani tervetullut, saan osakseni vain syrjintä, kysymyksiä, joiden vastaus ei kiinnosta, sekä vittuilua, joka liittyy kaikkeen tekemääni ja siihen miten suhtaudun asioihin. Loistava esimerkki on se, että haluan olla myös vanhempieni ja siskoni kanssa, kun käyn kotona viikonloppuisin. Kaverini ovat antaneet ymmärtää, että olen liian kiintynty vanhempiini, olen heidän talutushihnassaan, enkä tee omia valintojani. Ehkä näin on - en vain itse koe sitä niin. Todellisuus on kuitenkin se, että ne minulla on hyvät välit vanhempieni kanssa. Olen heidän kanssaan samassa rytmissä ja se näkyy ja kaus. Joten en vio ymmärtää sitä, mikä siinä on niin ihmeellistä, jos haluan puhua ja olla niiden ihmisten lähellä, jotka ymmärtävät minua ja arvostavat minua sellaisena kuin olen, ilman jotain ihmeen analysointia.

Tällä puheella saan aikaan paljon katkeria tunteita ja vihaisia viestejä perääni tai täydellisen hijaisuuden, mutta sehän vain todistaa, että puheessani on jotain perää. Kukaan, joka ei välitä, ei suutu. Vain, jos välittää asioista, niiden muutoksista suuttuu tai pahastuu tai niihin ottaa muuten kantaa. Välinpitämättömälle on aivan sama ja hän jatkaa niin kuin ennenkin.

Minä en jatka samalla tavalla, koska minä välitän, mutta ei yksi pisara tee vesisadetta.