Viime päivinä olen kääntänyt kelkkani, hypännyt vihollisen leiriin, heiluttanut valkoista lippua ja arvioinut raskaalla kädellä omia totena pitämiäni seikkoja. Jaa miksikö...? Siksi, että uskoni tosi rakkauteen on kadonnut, vajonnut maan alle, hävinnyt kuin tuhka tuuleen tai pieru saharaan. Täsät päästäänkin asian ytimeen eli siihen, miksi uskoni tosi rakkauteen on kadonnut ja syy siihen on kohtalo.

Ennen olisin laskenut pääni pölkylle puolustaessani kohtaloa ja olisin huutanut sen puolesta ihmisjoukkojen edessä, mutta nyt koen jostain syystä kohtalon varsin ahdistavana ilmiönä. Nimittäin, jos kohtalo on olemassa, mistä en ole siis tällä hetkellä edes täysin varma, ihmiselle ei jää minkäänlaista itsemääräämisoikeutta oman kohtalonsa suhteen. Kohtalossa on vain se pikku jippo, että ihminenhän ei itse tiedä omaa kohtaloaan, joten on hyvin helppo väittää, että pääsee itse vaikuttamaan omaan elämäänsä ja valintoihinsa.

Jos kaikki on ennalta määrättyä, sekin että istun koulussa, ärsyttävällä kahden tunnin hyppytunnilla ja kirjoitan omaa muuttunutta, tai horjunutta mielipidettäni kohtalosta, eikö se tarkoita sitä, että ihminen on näyttelijä ulkopulisen käsikirjoittajan näytelmässä?Tämä käsikirjoittaja, eli kohtalo voi siis määrätä ketä astuu samalle näyttämölle, milloin ja mitä he sanovat meille ja mihin kyseinen tapaaminen johtaa...

Kohtalolla on myös tieto hyppysistään siitä kohtaammeko koskaan tosi rakkautta, ainutta oikeaa, elämämme suurta rakkautta, sitä toista puoliskoa, miten kukainenkin haluaa asian ilmaista. Eikö olekin varsin ärsyttävää ajatella, että joku jossain - kuka tai mikä sitten kohtaloa määrääkään, tietää mitä elämässämme tapahtuu ja asettaa meidät tavoittelemaan jotain, mitä emme välttämättä ikinä saavuta...?

Tämä seikka on rassannut minua erityisesti viime aikoina. Minä nimittäin olen unelmonut, kaivannut, toivonut, halunnut, pyytänyt, rukoillut, etsinyt ja jäljittänyt elämäni rakkautta pitkään ja pitempään, eikä tielleni ole sattunut yhtään prinssiä -ainakaan toistaiseksi.

Tähän asti olen uskonut siihen, että kohtalo kuljettaa minut elämäni rakkauden luokse ja tekee kerta laakista selväksi, että tässä se on, se mitä olet aina halunnut, toivonut ja pyytänyt. Koska aikaa on kulunut, lumet ovat kerta toisensa jälkeen sulaneet ja pilvet ajelehtineet taivaankannen poikki ja minä ikään kuin kuljen päämäärättömästi yksi unelma mielessäni, jossain vaiheessa alkaa epäillä. Entä, jos se ei menekään niin...?

Kaiken tämän takana lienee se, että minä olen alkanut epäillä itseäni, omaa uskoani ja todellisuuttani niin paljon, että minun on täytynyt kaataa kaikki muurit ja aidat, jotta näen sen miten tulevaisuuteni olemassa olevien puitteiden perusteella alkaa rakentua. Jossain vaiheessa minun on kaiketi luovuttava joistain unelmistani ja jos tämä on se, niin olkoon niin, mutta ilman taistelua en luovu yhdestäkään unelmastani.

Toivottavasti en lannistanut ketään, joka uskoo kohtaloon, sillä kyllä minäkin uskon, mutta tällä hetkellä uskoni on vain koetuksella. Loppujen lopuksi on vain lohdullista ajatella, että joku pitää meitä silmällä ja vie meitä kaikkiin niihin paikkoihin, jotka meidän kuuluu nähdä ja kokea elämässämme.