Kleopatra

              sudenkorento

              tuuli ja meri

Minä olen

            Lohikäärme

            auringonkukka

             rakastaja ja rakastettu

Minä olen

            Majakka

            suolaista vettä

            ohdake ja satakieli

Minä olen

           hiljaisuus

           kuuntelija

           minä puhun eiliselle ja kuuntelen huomista

Minä en koe enää olevani osa entistä kaveri porukkaani.

Jos tunnin matkan aikana kotikaupunkini ja opiskelupaikkakuntani välillä saan enemmän ihmiseltä, jonka kyydissä kuljen ja jonka olen oppinut tuntemaan tarkemmin vasta muutama hassun viikon aikana, kuin  kavereiltani olen saanut pitkään aikaan, missä on vika?!

OK - minussa on se vika, että olen aina eri mieltä asioista, sanon mielipiteeni ja uskallan olla erilainen, niin monella tasolla, että vain todella läheisimmät ihmiset tietävät. Lisäksi minä olen muuttunut, minä olen kasvanut tänä vuonna ihmisenä niin paljon, että en ole itsekään sitä tajunnut. Ja näistä tapahtumista seurausta on se, että tunnen jääneeni kaveriporukkani ulkopuolelle. Voiko siitä "syyttää" ystäviäni, joilta saan kuulla olevani huono ihminen, kun aikani ja mielenkiintoni ei riitä joka hiivatin kissan ristiäisiin(?)

Olen pettynyt siihen, miten asiat ovat menneet, mutta syytä on kaiketi kaikissa. En kestä tapaa, jolla yhteisissä illan istujaisissa mietitään porukalla, mikä ekana, tokana ja kolmantena lähteneellä on hätänä, kun he jo niin aikaisessa vaiheessa poistuvat, tai onko ihmisten elämän valinnat todella aitoja. Näin tapahtuu, olen ollut itse paikalla ja ihmetellyt, mutta jotain on kai tapahtunut, kun tämä tuntuu väärältä tavalta toimia - onko tämä todella todellista ystävyyttä...? Mietinkin nyt, että miksei syytä toisten hiljaisuuteen, poissaolevuuteen ym. kysytä suoraan...?

Viimeisimmissä illanistujaisissa istuin illan hiljaa. Voin sanasta sanaan sanoa mitä sanoin koko kolmen tunnin aikana, jonka olin paikalla. Voin vannoa, että lähdettyäni paikalle jääneiden kesken on mietitty outouttani ja sitä, mikä ihme minua taas on vaivannut. Tässä on vastaus: minua vaivasi epäaitous, vaivautuneisuus, kaksinaamaisuus ja turhautuminen (nämä siis tunnetiloja, joita illan aikana näin paikalla olleiden kesken), jota koin jo ennen paikalle saapumistani, kun samaisen päivän aamuna vastauksena soittooni sain vain tympääntyneitä vastauksia, lähettämääni tekstiviestiin ei vastattu, eikä minulle puhuttu koko iltana (paitsi suklaasta, jota oli tarjolla, Hectorista, joka liittyi suomirockia triviaan, sekä siitä miten minulla on mennyt. (Vastauksena viimeisimpään "ei kurjuutta kummempaa...). Tässä kohtaa olen varma, että lukijan ajatuksen juoksuun liittyy seuraavat ajatukset: "oisit voinu itekkin sanoo jotain. Miks et oo sanonu mitään aiemmin? Miks kukaan muu ei tunne samalla tavalla? Ihteeshän sua on saanu houkutella joka paikkaa. Ei kukaan muu oo tuntenu samalla tavalla."

Ja kaikki edellä mainittu pitää täysin paikkansa. Miksi en sitten sanonut mitään, miksi en osallistunut keskusteluun... noh yksinkertaista. Elämä on valintoja ja minä tein omani. Ja näistä valinnoista on ilmeisesti seurausta se, että en enää koe olevani tervetullut, saan osakseni vain syrjintä, kysymyksiä, joiden vastaus ei kiinnosta, sekä vittuilua, joka liittyy kaikkeen tekemääni ja siihen miten suhtaudun asioihin. Loistava esimerkki on se, että haluan olla myös vanhempieni ja siskoni kanssa, kun käyn kotona viikonloppuisin. Kaverini ovat antaneet ymmärtää, että olen liian kiintynty vanhempiini, olen heidän talutushihnassaan, enkä tee omia valintojani. Ehkä näin on - en vain itse koe sitä niin. Todellisuus on kuitenkin se, että ne minulla on hyvät välit vanhempieni kanssa. Olen heidän kanssaan samassa rytmissä ja se näkyy ja kaus. Joten en vio ymmärtää sitä, mikä siinä on niin ihmeellistä, jos haluan puhua ja olla niiden ihmisten lähellä, jotka ymmärtävät minua ja arvostavat minua sellaisena kuin olen, ilman jotain ihmeen analysointia.

Tällä puheella saan aikaan paljon katkeria tunteita ja vihaisia viestejä perääni tai täydellisen hijaisuuden, mutta sehän vain todistaa, että puheessani on jotain perää. Kukaan, joka ei välitä, ei suutu. Vain, jos välittää asioista, niiden muutoksista suuttuu tai pahastuu tai niihin ottaa muuten kantaa. Välinpitämättömälle on aivan sama ja hän jatkaa niin kuin ennenkin.

Minä en jatka samalla tavalla, koska minä välitän, mutta ei yksi pisara tee vesisadetta.

Joo-o kaikki alkoi taas kavereiden kanssa vietetystä baari illasta, voin puolustautua sillä, että kolme drinkkiä kuudessa tunnissa ei takaa aistiharhoja, mielenvikaisuutta, tiedostamattomuutta taikka harkintakyvyttömyyttä, joten ajatukseni perustuu siis miltei selvinpäin tehtyihin visuaalisiin havaintoihin, sillä eihän baarissa kuule mitään, kun istua pöjöttää kajarin alla, joka kirkuu korvaan Britneyn Gimme more, gimme - gimme more... Totisesti, olisin halunnut huutaa samaa lausetta, kun jälleen kerran kohtasin sen erään, joka viimeisen kolmentoista vuoden aikana on vienyt jalat altani ainakin kahdeksan kertaa täysin platonisin, yksipuolisin seurauksin. SÄÄLITTÄVÄMPÄÄ!!!!!

Mikäpäs siinä... Istun nyt kyseisestä herrasta ainakin 100 kilometrin päässä, aivan kirjaimellisesti, sillä opiskelupaikkakunta kutsui jälleen maanantaina. Suoraan sanottuna, ei oikein jaksa sosiaalipolittiikan kirjatentti paljon kiinnostaa, kun tämä herra "aina jalat alta, suuret unelmat, vaalean punaiset pilvilinnat ja ties mitä" pyyhälsi maailmaani kuin tuosta noin vaan. Tietäneekö itsekkään, mitä saa aikaan tyttöparassa, eli minussa, pelkällä näyttäytymisellään?!

Muutamia katseita illan aikana vaihdettiin... niin kuin aina kohdatessamme... joten mitä ihmeellistä tässä nyt olisi?! Muuta kuin se, että olin tällä kertaa itsevarmempi, kohtuullisen näköinen (kiitos sisareni hiusten laittotaitojen <3) ja varsin tietoinen siitä, mitä seuraavana aamuna tulisin ajattelemaan. Tällä kertaa se eräs toinen, joka on piinannut minua unissani liki puoli vuotta, ei ole hiipinyt uniini saati ajatuksiini, ennen kuin nyt, kun huomasin ajatuksen hänestä kaikonneen.

Innolla ja vähemmän innolla jään odottamaan kesää, jolloin minulla on  kohtuulliset mahdollisuudet törmätä häneen useammin... onko siis tulossa unelmien kesä, vai taas yksi unelmiin haaskattu sateinen ajanjakso. Muutos olisi paikallaan... haaveilu alkaa nimittäin maistua puulta ja vähän muultakin näin 20 suurenmoisen haaveilu vuoden jälkeen.

Terveisin: Angel in the wind

En ole mitään, mutta olen kaikkea.

Olen kaunis ja rohkea, sillä sieluni laulaa.

Olen onnellinen, vaikka aina ei sallittaisikaan,

olen ystävä, olen vihollinen,

olen tuuli, joka merellä pauhaa.

Olen autiotalo ja hautausmaa,

olen kukkiva puu ja luminen vuori.

ja sydämessäni on kotisi, sillä sinne sä sen teit.

Olen ja hengitän. Olen sinua varten ja siksi siis täällä.

Talossa, jolle en ole vielä keksinyt nimeä, tulee asumaan lapsuuden leikeistäni tutut Shelly-nuket. Ihan jos totta puhutaan, niin lapsuudessani minulla oli kaksi Shelly- nukkea, joten kolme muuta olen astanut hiljattain. Uusimman asukin hankin viime viikolla, ja kyseinen punahiuksinen kaunotar sai välittömästi nimekseen Rose. Jos minua yhtään tuntee ei ole vaikea arvata kehen kyseinen neiti on samaistunut!

Talossa tulee siis asumaan Rose, joka on siis yhden lempi elokuvani tähti - kyseessähän on siis tietenkin Titanic, jossa Rose rakastuu Jack nimiseen kulkuriin. Kiellettyä rakkautta ja elämän julmuutta siis. Rose todennäköisesti perustaa kartanon alakertaan hepene kaupan hattuineen ja korseteineen.

Kartanossa asustaa myös Jo, tarkemmin sanottuna Josephine. Tämä neitokainen on nimetty Pikku naisia - kirjan Jo`n mukaan. Jotenkin näen itseni kysesisessä hahmossa, joka etsii itseään, elämän intohimoaan ja suurta rakkauttaan ja lopulta onnistuu löytämään etsimänsä. Toivottavasti olen itse yhtä onnekas. 

Kolmas neiti on Elisabeth. Hän on saanut nimensä Pirates of The Caribean elokuvan Elisabeth Shwanin mukaan. Rajojen rikkoja ja oman tiensä kulkija. Hänkin liikkeellä rakkauden voimalla. Ihailen hahmon suurta rohkeutta ottaa ne askeleet, joita moni ei ottaisi. Ripaus kyseisenlaista rohkeutta tekisi elämästä jännittävämpää ja kotihiirenkin elämä näyttyisi muutenkin kuin olohuoneen ikkunasta katsottuna tai elokuvien kautta elettynä elämänä :)

Kartanon neljäs asukki on Marianne. Jane Austenin  - Järki ja Tunteet romaanin Marianne tietenkin! Unelmoija, joka huomaan karvaan pettymyksen jälkeen katselleensa suurta rakkauttaan jo jonkin aikaa. Neiti on ehkä hieman turhamainen ja hyvä uskoinen, mutta juuri siksi hän kuuluu niihin fiktiivisiin hahmoihin joita ihailen. Kaikki hahmot, jotka ovat antaneet nimensä nukkekotini asukkaille ovat hahmoja, joihin voin jollain tavalla samaistua. En ehkä suoranaisesti, mutta heissä on piirteitä, joita voin tunnistaa itsessäni tai joita toivoisin itsestäni löytyvän.

Täytyyhän kartanossa olla herra seuraakin neideillä ja tätä tehtävää ajaa William. Voitte uskoa, että hänelle oli vaikea keksiä nimeä. Yksi vaihtoehto oli Mr. Darcy, mutta jotenkin Jane Austenin Ylpeydestä ja Ennakkoluulosta tuttu Darcy olisi ollut neitien seurassa vähän turhan pliisu. Sitten olisihan nuori herra voinut olla nimeltään George - ei enempää eikä vähempää kuin J.K Rowlinging Harry Pottereista tuttu George Weasley ja saattaahan olla, että mielikuvitukseni sekoitti mukaan hieman Greyn Anatomian George O´Malley:a. Tässä sekoituksessa nuori herra olisi vaikuttanut pelurilta, joka hyvää tarkoittavine elkeineen olisi liehitellyt talon neidit pikkusormensa ympärille. Tästä voi jo huomata miten vakava asia nimen antaminen voi olla!

Joka tapauksessa nuori herra on nimeltään William. Jälleen kerran Pirates of The Carribeanin hahmon mukaan nimetty asukki. Williamilla tarkoitan tietenkin William Turneria. Jos olette nähneet POC trilogia ei varmaankaan tarvitse miettiä, miksi valitsin juuri hänet. Jalot aikeet, hieman nokkeluutta, arvaamatonta charmia ja lisänä vielä oikein ajoitettua häijyyttä ja ikuisen rakkauden paloa yhtä naista kohtaan - tämä yhdistelmä saa kenen tahansa polvet tutisemaan. Saa nähdä saavatko Elisabeth ja William toisensa tälläkin kertaa... se jää nähtäväksi. Ehkä nimeän kartanonkin Pirates of The Caribeanin mukaan Villa Black Pearl:iksi, mikä ei taas ole järin vakuuttava idea!

Jotain parempaa olisi keksittävä. Ehkä joskus saan laitettua joitain kuvia tekeleistäni. Neitien mekot olisivat ainakin kuvan arvoisia!

Miten paljon menneisyyden tapahtumien tulisi antaa vaikuttaa elämäämme tänä päivänä. Entä niiden asioiden, joita ei koskaan tapahtuneet toiveistamme huolimatta? Välillä minusta tuntuu, että olen joltain osin jäänyt menneisyyteni vangiksi, sillä alitajuntani palauttaa tasaisin väliajoin mieleeni erään tietyn henkilön, joka vaikutti elämääni yli kymmenen vuoden ajan. Se on pitkä aika, kun ottaa huomioon, että elämästäni yhdeksän vuotta on kulunut ilman hänen "läsnäoloaan".

Tästäpä siis kysymys: Miten vakavasti minun pitäisi suhtautua alitajuntani myllerrykseen? Itse olen painiskellut tämän asian kanssa jo miltei vuoden, eikä loppua näy. Minun ei tarvitse kuin ajatella, kohdatessani vastakkaisen sukupuolen edustajan, että "onpas hän söpö", kun tämä haamu kiittää jo seuraavana yönä alitajunnastani unen muodossa ja ajatukseni harhailevat päiviä, silloin tällöin jopa viikkoja kyseisessä henkilössä, josta tässä vaiheessa mainitsen sen verran, että hän on myös vastakkaisen sukupuolen edustaja, jota kutsuin eräässä elämäni vaiheessa parhaaksi ystäväkseni.

Äiti ja isi sanoivat vuosia sitten, että hän on henkilö, joka on minua varten. Hassua minkälaisia asioita ihminen voi muistaa vuosienkin takaa. Mutta hän on ainut, josta äitiä ja isi ovat ikinä sanoneet mitään positiivista. Muut varteenotettavat on sivuutettu lausahduksella: "Ei se oo sun tyyppinen" ja sillä selvä. Mitenköhän paljon annan äidin ja isin mielipiteen vaikuttaa valintoihini...? Oisikohan tässä kenties syy siihen, että olen sinkku vieläkin...? :) No jaa enpä usko, on minulla kuitenkin omiakin ajatuksia, mutta jotakinhan tässä on jo pakko alkaa keksiä syyksi, kun prinssiä ei vain näy eikä kuulu. *pilke silmäkulmassa*

No joka tapauksessa, kai se jossain vaiheessa selviää, miksi kyseinen herra seikkailee alitajunnassani alituisesti. Olkoonkin, etten ole puhunut hänen kanssaan miltei viiteen vuoteen. Alan kohta selata puhelinluotteloa, koska haluan todellakín päästä selvyyteen mikä tässä on takana! En odota mitään suurta romanssia, enkä elämäni prinssiä tästä. En vain halua unohtaa kaikkia muita varteenotettavia tyyppejä tämän alitajuisen tempaukseni jalkoihin. Niinhän sitä sanotaan asiat menneisyydestä pitää selvittää, että voi jatkaa elämäänsä, vai mitä? :)

Vielä siihen skitsofreeniseen sekoiluuni yksi kommentti:

"Se puhuu asioista, joista melkein kaikki kirjat puhuvat" vanhus jatkoi.

"Siitä että ihmiset eivät kykene valitsemaan omaa kohtaloaan. Ja lopulta se saa kaikki uskomaan maailman suurimpaan valheeseen."

"Mikä on maaiman suurin valhe?" poika kysyi ihmeissään.

"Se että menetämme jossain vaiheessa otteemme elämään ja sitä alkaa hallita kohtalo. Ja se on maailman suurin valhe."

Paulo Coelho kirjassaan Alkemisti (1988)

Nyt en keksi muuta sanottavaa, koska pääni kolisee tyhjyyttään. Ehkä siksi, että saavuin puoli tuntia sitten junalla kaupunkiin, jossa majailen ja sen jälkeen kävelin koululle sumun keskellä.

Ennen olisin laskenut pääni pölkylle puolustaessani kohtaloa ja olisin huutanut sen puolesta ihmisjoukkojen edessä, mutta nyt koen jostain syystä kohtalon varsin ahdistavana ilmiönä. Nimittäin, jos kohtalo on olemassa, mistä en ole siis tällä hetkellä edes täysin varma, ihmiselle ei jää minkäänlaista itsemääräämisoikeutta oman kohtalonsa suhteen. Kohtalossa on vain se pikku jippo, että ihminenhän ei itse tiedä omaa kohtaloaan, joten on hyvin helppo väittää, että pääsee itse vaikuttamaan omaan elämäänsä ja valintoihinsa.

Jos kaikki on ennalta määrättyä, sekin että istun koulussa, ärsyttävällä kahden tunnin hyppytunnilla ja kirjoitan omaa muuttunutta, tai horjunutta mielipidettäni kohtalosta, eikö se tarkoita sitä, että ihminen on näyttelijä ulkopulisen käsikirjoittajan näytelmässä?Tämä käsikirjoittaja, eli kohtalo voi siis määrätä ketä astuu samalle näyttämölle, milloin ja mitä he sanovat meille ja mihin kyseinen tapaaminen johtaa...

Kohtalolla on myös tieto hyppysistään siitä kohtaammeko koskaan tosi rakkautta, ainutta oikeaa, elämämme suurta rakkautta, sitä toista puoliskoa, miten kukainenkin haluaa asian ilmaista. Eikö olekin varsin ärsyttävää ajatella, että joku jossain - kuka tai mikä sitten kohtaloa määrääkään, tietää mitä elämässämme tapahtuu ja asettaa meidät tavoittelemaan jotain, mitä emme välttämättä ikinä saavuta...?

Tämä seikka on rassannut minua erityisesti viime aikoina. Minä nimittäin olen unelmonut, kaivannut, toivonut, halunnut, pyytänyt, rukoillut, etsinyt ja jäljittänyt elämäni rakkautta pitkään ja pitempään, eikä tielleni ole sattunut yhtään prinssiä -ainakaan toistaiseksi.

Tähän asti olen uskonut siihen, että kohtalo kuljettaa minut elämäni rakkauden luokse ja tekee kerta laakista selväksi, että tässä se on, se mitä olet aina halunnut, toivonut ja pyytänyt. Koska aikaa on kulunut, lumet ovat kerta toisensa jälkeen sulaneet ja pilvet ajelehtineet taivaankannen poikki ja minä ikään kuin kuljen päämäärättömästi yksi unelma mielessäni, jossain vaiheessa alkaa epäillä. Entä, jos se ei menekään niin...?

Kaiken tämän takana lienee se, että minä olen alkanut epäillä itseäni, omaa uskoani ja todellisuuttani niin paljon, että minun on täytynyt kaataa kaikki muurit ja aidat, jotta näen sen miten tulevaisuuteni olemassa olevien puitteiden perusteella alkaa rakentua. Jossain vaiheessa minun on kaiketi luovuttava joistain unelmistani ja jos tämä on se, niin olkoon niin, mutta ilman taistelua en luovu yhdestäkään unelmastani.

Toivottavasti en lannistanut ketään, joka uskoo kohtaloon, sillä kyllä minäkin uskon, mutta tällä hetkellä uskoni on vain koetuksella. Loppujen lopuksi on vain lohdullista ajatella, että joku pitää meitä silmällä ja vie meitä kaikkiin niihin paikkoihin, jotka meidän kuuluu nähdä ja kokea elämässämme.

Jokin noiden senioreiden tavassa ajatella maailmasta, sai hymyn nousemaan kasvoille. Toivon todella, että olisin joskus itse yhtä elämännälkäinen, enkä koskaan kyllästyisi elämään vaan repisin siitä kaiken irti kynsin ja hampain. Lisäksi tulevan ammattini nimissä aloin ajatella, mitä vastaavanlaista, todennäköisesti vähän pieni muotoisempaa voisin tehdä mahdollisesti työni puitteissa. Ikäryhmä on todella haastava, mutta mikäpä ikäryhmä ei olisi?! Kyse on siitä, että uskaltaa ottaa uusia ja yllättäviä haasteita ja työtarjouksia vastaan.

Ehkäpä todella heikko tietämykseni edellä kulkevista sukupolvista kaventaa vielä ajatusmaailmaa, niiltä mahdollisuuksilta, joita maailma tarjoaa niille, jotka uskaltavat ottaa haasteita vastaan. Saatan joskus takertua asiaan tarkemmin, mutta tältä erää rummut hiljentykööt. Kaikki kunnia niille, jotka iästään riippumatta nauttivat elämästään!

Tästä huomiosta kimpaantuneena serkkupoikani ärähti, ettei tässä kohta uskalla ketään lähestyä millään tavalla, kun kaikilla on kyseinen henkilökohtainen alue. Tässä vaiheessa puheeseen puuttui sitten mummo, joka välittömästi tarrasi sisartani olkapäästä ja sanoi, ettei siinä heidänkään välissään mitään aluetta ole. Itse en oikein osannu sanoa, muuta kuin, että kyllä ihmisillä on olemassa alue, jolle ei halua kenenkään tunkeutuvan "ilman lupaa".

Aloinkin sitten pohtia, miksi toisille ihmiselle henkilökohtainen alue on niin paljon selkeämpi asia kuin toisille. Luulenpa, että jostain syystä toiset ihmiset eivät pidä siitä, että joku tulee liian lähelle. Ärsyynnyn itse hyvin äkkiä, jos normaalin keskustelun aikana joku koskettaa tarpeettomasti varsinkin, jos kyseessä on puolituttu tai ventovieras ihminen.

Tässä taannoin minulle kävi niin, että luokkakaverini kanssa meillä oli pieni väärin ymmärrys erästä koulu työtä tehdessämmä. Jälkeen päin kyseinen henkilö tuli ja sanoin haluavansa keskustella tilanteesta. Minä olin hämmästynyt siitä, että henkilö halusi selvittää tilanteen, koska niin ei ole aikaisemmin käynyt. Noh - keskustelimme asiasta ja pääsimme ymmärtämään toisiamme jollakin tavalla, kunnes keskustelun päätteeksi kyseinen henkilö taputti minua päälaelle! Minulla nousi karvat pystyyn ja hetkeä aikaisemmin käyty keskustelu unohtui siihen paikkaan. Tämä ihminen oli juuri kajonnut minuun tavalla, jonka tulkitsin alistavaksi eleeksi, jolla hän tavallaan "vei voiton" keskustelusta. Kyseinen henkilö oli tullut henkilökohtaiselle alueelleni ja vielä käyttäytynyt alentavasti minua kohtaan. Tämän tapahtuman jälkeen olen suhtautunut varauksella hänen seuraansa ja olenkin onnistunut varsin tehokkaasti karsimaan hänet seurastani. Koin jopa vahingon iloa, kun yksi luokkalaisistamme sanoi hänelle aika pahasti eräässä toisessa tilanteessa, jossa minuun "kajonnut" henkilö yritti jälleen jyrätä mielipiteillään.

Sitten toinen mielenkiintoinen tilanne tapahtui uudenvuodenyönä, kun olimme ystävieni ja tietysti sisareni kanssa kotikaupunkini eräässä baarissa. Samaan baariin oli eksynyt erinäisten tapahtumien jälkeen myös edelliskesäinen työkaverini. Koska olin töissä rakennustyömaalla, ei ole vaikea arvata kumpaa sukupuolta kyseinen henkilö edustaa. Hän oli päätynyt baariin yksin kavereidensa ja tyttöystävänsä hylkäämänä. No siinä sitten kävi niin, että hän lyöttäytyi minun ja ystävieni seuraan, meidän kutsumanamme tietysti. Yhdessä vaiheessa hän piteli minua kädestä ja tuijotti kuin olisi ajatellut maailman järisyttäviä ajatuksi. Tätä en kuitenkaan kokenut henkilökohtaiselle alueelle tunkeutumisena, vaikka herralla on tyttöystävä olemassa. Hän teki kyseiset ratkaisut ja minä en pannut hanttiin, koska pidin tapahtunutta täysin viattomana eleenä.

Tässä siis kaksi tulkintaa siitä miten tilanne voi vaikuttaa tämän henkilökohtaisen alueen tilavuuteen, vaikka kyseessä on puolitutut henkilöt. Tapa lähestyä toista ihmistä on siis tärkeä, myös oma mielentila ja asenne lähestyvää henkilöä kohtaan merkitsee paljon. Siispä, koskaan ei voi tietää, miten hyvää tarkoittava kosketus voi vaikuttaa toiseen ihmiseen. Opetelkaamme siis lukemaan tilanteita ja nonverbaalisia merkkejä toisistamme, jotta välttyisimme ikäviltä ja noloilta tilanteilta. Koetetaan myös luottaa intuitioon, kun olemme tilanteessa, jossa punnitsemme kosketusta asiamme painottamiseksi.